Message

 Costa Rica

Jaana, 12 May 2009
 Costa Rica Ciudad Colon

Vivo en Centroamérica!

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

KURKKAA MAAILMANMAKUISEEN VERKKOKAUPPAANI OSOITTEESSA http://www.muzungucrafts.com

Sieltä löytyy kaikkea jännittävää, mitä muilta mantereilta on mukaan tarttunut!!

(Pahoittelut vakilukijoille tästä jokakertaisesta mainospläjäyksestä, mutta sivuilla viuhahtaa niin paljon sellaisia kävijöitä, jotka eivät asiasta tiedä mitään, joten mainostilaisuus on käytettävä hyödyksi !)

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *


Istuskelen tässä itekseni kotosalla. Hämmentävä, mutta miellyttäväkin tunne. Oikein pitää miettimällä miettiä, että koska olisin ollut yksin viimeksi. Jos ei vessassa käyntejä lasketa . Elo tuntuu olevan yhtä totaalisyöksyilyä kokoajan. Ruuhkavuosiako tässä eletään – ilman lapsia ? Vili on Montezumassa, Tyynenmeren rannalla, tämän hetkisten vieraidemme Maijan ja Dickin kanssa, vähän harmittaa etten päässyt mukaan. Mutta jonkunhan se on leipä pöytään kannettava .

Huikeita seikkailuja on viime viikoilta kertynyt lapsenlapsille kerrottavaksi. Suorastaan kummastuttaa, että missä vaiheessa sitä on ehtinyt töissä käydä. Työ on edelleen antoisaa. Sitä vain tuntuu olevan järjettömän paljon. Hurjan paljon. Ei meinaa lainkaan ehtiä tehdä mitään valmiiksi, kun jo seuraavaa puskee tuutista. Onneksi kuitenkin työ maistuu, kiireestä huolimatta. Se lienee kuitenkin kaiken aa ja oo.

Josku-ystävä kävi viuhahtamassa täällä muutama hetki sitten. Aikamoinen reissu tehtiin eteläiseen Costa Ricaan, Peninsula de Osalle. Aluetta kuvaillaan biodiversiteetiltään yhdeksi maailman rikkaimmista, elukoita riittää moneen lähtöön ja maisemassa sialu lepuuttaa. Matkaan kävimme urheasti carro-ystävällämme, eli vuoden 1984 jeepillämme . Reippaastihan tuo ylitti keskuslaaksoa ja etelää erottavan vuoriryhmittymän, vaikka reilu 2 kilometriä joutui autopolo mönkertämään ylämäkeä. Ei siis kahden kilometrin matkaa, vaan korkeusetäisyyttä Lähdettiin 900 metristä merenpinnan yläpuolelta ja parhaimmillaan viipotettiin yli kolmessa kilometrissä. Vimmaisen kaasunpoljennan päätteeksi pääsimme Tyynenmeren rantaan, Punta Uvan kansallispuiston äärelle. Tämä aherrus tuotti tulosta, sillä aamutuimaan, ennen matkan jatkamista saatoimme tehdä pulahduksen rannalla jos toisellakin, Joskun tehdessä ensituttavuutta Tyyneen valtamereen.

Matka etelään oli pitkä. Onneksi se taittuu mukavasti, kun kliseisesti nauttii myös itse matkan teosta eikä vain kohteesta. Meitä hellittiin mukavilla maisemilla, uudenlaisia kovasti olivat myös Laitinen-Hirsikangas-yksikölle. Itse niemimaalla matkaan mahtui hasardiutta, ehkäpä jopa liiankin kanssa. Ensitöiksemme meinasimme tehdä kollektiivisen hukkumiskuoleman Colfo Dulceen lähtemällä iltapäivästä kajakoimaan maailman huonoimman oppaan seurassa . Delfiinejä piti näkyä, mutta toisin kävi. Myrskyhän se sieltä hyökkäsi kimppumme, kun olimme liiiian kaukana rannasta. Siinä kun aallot veteli venhon yli alkoi kyllä alahuuli aavistuksen vapisemaan . Illan päätteeksi löysimme itsellemme oivan oppaan, Rodolfon, seuraavien päivien seikkailuja orkestroimaan. Illallistettiin kynttilän valossa, kun tästä kaukaisesta kyläpahasesta katkesi sähköt useaksi tunniksi.

Rodolfon seurassa pääsimme tutustumaan jos jonkinlaiseen toinen toistaan kauniimpaan rantaan, vastenmielisempään ötökkään, hämmentävämpään kasviin, suloiseen elukkaan ja vaikuttavaan lintuloidiin. Herra osasi asiansa vimosen päälle, että mikäli olette Peninsula de Osalle menossa, niin pyytäkäähän oivan oppaan yhteystiedot ! Käytiin katsastamassa myös pienoinen vesiputous, jossa oli pakko vähän pulahtaakin, kun aurinko oli siihen tyyliin loimottanut pitkin päivää. Nähtiin muuten matkalla apinan selkäranka. Yökötin. Iltapäivästä siirryimme matkan pääkohteen, Corcovadon kansallispuiston nurkille. Viimeinen taival kohti puiston portteja ja niiden välittömässä läheisyydessä sijaitsevaa majapaikkaamme, safarihenkisiä isoja telttoja, täytyy jolkottaa pitkin rantaa. Upeinta rantaa muuten missä koskaan olen ollut. Oli se nätti. Aijai. Lähes tunti hikoiltiin rantataipaleella, auringon laskiessa mereen. Näky mykisti mut, sillä merestä nouseva kosteus ja laskevan auringon oranssisuus, yhdistettynä aaltojen pauhuun, tyhjään piiiitkään hiekkarantaan ja runsaaseen, vihreyttään tursuavaan palmu- yms.kasvustoon oli satumainen. Oikeesti. Tosi nätti. Oli oli. Sitten yhtäkkiä silmiemme edessä rysähti ja kunnolla. Tolkuttoman kokoinen puu kosahti pitkin hiekkaa. Hämmennys oli melkoinen. Runko jysähti reilusti hiekkaan, paikoittain lähes metrin syvyyteen. Kyseessä oli 300-vuotinen puunrötkäle, jonka kiusaksi oli käynyt liaanihenkinen ratkaisu, joka tappoi puun hitaasti kuoruttamalla rungon liaaneillaan. Sisällä oleva puu kuolee, jättäen jälkeensä vain tyhjän onton tilan. Tässä tapauksessa liaanimainen kasvisto ei jostain syystä pystynyt pysymään pystyssä omine nokkineen vaan rysähti koko komeudeltaan alas. Mun eka ajatus oli maanjäristys. Ja toinen Jurasic Park. Kyllä, olin ihan varma, että kun maa ei kerran alla rytise, niin mikään ei saa niin isoa puuta kaatumaan kuin hirmuinen lisko voihan vietävä. Tämä kertonnee jotain maisemista. Tai sitten ehkä ehkä myös allekirjoittaneen mielenterveydestä. Uskallauduimme puun kupeeseen ja sen sisältä tursusi hunajaa! Pikkupikkumehiläisasioitakin oli, mutta niitä on meillä kampuksellakin ja ne ei pistä, sellaisia mustia asioita. Maisteltiin hunajaa ja nam nam ku oli herkullista . Vaikuttava oli näky kyllä moinen rytinä tuossa maisemassa. Huonosti olisi käynyt retkikunnallemme jos olisi kohdalle sattunut. Siinä ennen kuin tajuaa, että puu perkuleshan se siinä on alas tulossa, olisi se ollut jo niskassa .

Jostain itselleni täysin epäselvästä syystä pidimme vielä samaisena iltana melkoisen hyvänä ajatuksena yövaellusta sademetsässä. Ei. Ei. EI! Se ei ole mitenkään kehotettava ajatus. Ei! ! Josku meinasi olla fiksu ja jättäytyä matkasta, mutta sitten jonkun hetkellisen mielenhäiriön riivaaman rouva Juutikin veteli kinttuihinsa kumista saapasta ja viritteli taskulamppuaan. Ja sinne sitä mentiin. Pimeään sademetsään. Kokemus oli järkyttävä, v-a-s-t-e-n-m-i-e-l-i-n-e-n. Ensinnäkin me ei saatu puhua, paitsi kuiskaamalla. Me ei saatu liikkua muuten kuin visusti Rodolfon jalanjälkiä seuraten. Ja joka askeleella oli lyysattava jalkoohin. Me ei saatu lyysata muualle. Ainoostan kinttuihin. Sitten Rodolfo seisoi pitkään, liiiiian pitkään tuijottaen joen toiselle puolelle (joen jonka yli voi kahlata, noin 4 metrinen ehkäpä maksimissaan…), lyysaillen menemään. Se vain toisteli, mä olen ihan varma, että tuola on joku eläin. Iso eläin. Ihan varma. Mut ei se mitään saanut napattua silmiinsä. Hirvittävää. Jännittävää. Sydän hakkas oikeesti sellaisissa lukemissa, että olis voinut luulla olevansa spinnigissä eikä hiipimässä hipihiljaa joenuomalla. Nähtiin valtavia hämähäkkejä ja kärmeitä. Rodolfo sai hepulin kun ei het kerrottu et kärmes oli luikerrellu meidän vierestä. Aikamme hiivittyämme (mulla (Joskun) sukat ihan märkinä – saappaat ei olleet kosteutta vaan kärmeksiä varten, opin sen vaelluksellamme) aloimme ylittää jokea. Ja törmäälle päästyämme jalkojeni välistä luikerteli kärmes. Itse tersiopelo, ystävämme Costa Rican vaarallisin kärmes. Tyyppi ryhmittäytyi viereiselle kivelle kerälle (hyökkäysasento). Tässä vaiheessa tieten mä olin jo ilmaloikan kautta siirtynyt metrin etiäpäin, saaden tietenkin Joskun mukaani. Tämän päätteeksi sitten totesin, että eiköhän näiden seikkailijoiden ole jo aika hiipiä takaisin leiriin (joka siis oli tämän metsän kyljessä, teltaltamme noin 30 metriä metsän reunaan, että onko se nyt yhtään turvallisempi paikka?!), nimittäin Rodolfon ehdoton käsky oli ollut, että mikäli näette käärmeen, ette liiku ettekä metelöi. Tein sen kaiken ja sain vielä (melko helposti) houkuteltua Joskunkin samaan syssyyn. Eli ei näiltä sankarimatkaajilta taida onnistua yövaeltelu. Matka takaisin leiriin kesti ja kesti ja kesti ja oli kauhea. Ja jännittävä, mutta selvittiinpäs. Tämän päätteeksi hinattiin vielä hetki rantaa pitkin ja ihmeteltiin rapuja.

Mainittavaa lienee se, että jännitystä metsätuokiolla oli lisäämässä sellainen minor detail kuin tieto viiden huumeiden salakuljettajan pakoreissusta samaisessä tiheikössä. Eli tilannehan oli siis seuraavanlainen: kun saavuimme tähän luonnonpuistoon, jonne siis on matkaa luvattoman paljon (ajettiin matka kahdessa osassa, kahdessa päivässä, lopuksi vielä lähes kolmen tunnin ajo hiekkateitä ja pisteenä iin päällä rantataival jalan – alueelle kun ei autolla pääse) saimme ensitöiksemme tietää, että kolombialaisten salakuljettajien pikavenho oli hajonnut JUURI kyseisen niemimaan ja kyseisen kansallispuiston kohdalla. Tai siis anteeksi, ei hajonnut, vaan bensa loppunut. Kyllä, vain huumeiden salakuljettaja voi olla niin urpo, että ei pidä huolta siitä, että BENSA RIITTÄÄ!!!! Varsinkaan, jos lastina on 320 kiloa kokaiinia, jonka katukauppa-arvo Euroopan markkinoilla on yli 20 miljoonaa euroa. Hjesus!!!!!!!! Mokata nyt moinen pikku kauppa liian vähän bensan takia. Näin ollen, herrat olivat rantautuneet, tavanneet metikössä vaeltavia turisteja joilta olivat tiedustelleet, mistäköhän saisi lisää bensaa. Nämä olivat pistäneet tupakaksi, turisseet aikansa ja päätyneet kukin teillensä. Myöhemmin myös kyseiset turistit saivat tietää heppujen taustasta . Me tavattiin nämä turistit joten mehän ollaan siis käytännöllisesti katsoen sukua julkkikselle. Anyways, nämä viisi urpoa paineli nyt siis tapiirien ja muiden metsänelävien seurana pitkin tätä upeaamahtavaa kansallispuistoa, jonne meidän mielemme teki. Mutta sai luvan tehdä ihan miten paljon vain, sisähän ei päästy. Seuranaan nimittäin metikössä hiipi armejallinen poliiseja. Jotka eivät kaikesta huolimatta tuntuneet saavan urpoja kiinni. Mietiskeltiin sitten tykönämme, että voi urpo-parat – yövaelluksen kokeneena en haluaisi yöpyä kyseisessä puistossa, varsinkaan jos perässäni olisi kärmesten ynnä muiden ökkömönkiäisten lisäksi myös polliisit. Slurps. Ei käynyt kateeksi. Kurisioottina kerrottakoon, että myöhemmin selvisi, että urpoja olikin ollut vain kolme ja he kaik olivat ecuadorilaisia. Poliisit olivat saaneet kokaiinin haltuunsa ja ovat seuraavat urpo-tittelin vastaanottajia; sen sijaan, että olisivat kiikuttaneet kyseisen, vaatimattoman 20miljoonan arvoisen asia pois alueelta, he päättivät säilöä sen läheiselle pikku poliisiasemalle, jossa vartiossa oli kokonaiset 2 polliisia. Näinollen, iloiset ystävämme urpot nro ykköset (salakuljettajat) pukeutuivat poliisin asuihin, hyökkäsivät poliisilaitokselle, sitoivat oikeat poliisit ja läksivät lätkimään koko kokaiinilastin kanssa. Hienoa. Innovatiivista! Kertakaikkiaan! Juuri näin! Loppu hyvin, kaikki hyvin – salakuljettajien näkökulmasta .

Rodolfo oli jo matkan aikana väläytellyt meille, että huumekauppa on täälä ihan normaalia. Kun oltiin eteläisemmällä alueella Tyynenmeren puolella, ei matka Kolombiaan ole todellakaan pitkä. Näin ollen CRsta muodostuu kulkuväylä pohjoisen raha-apajia kohden. Kun poliisit lähestyvät salakuljettajien venettä, nämä näppärästi nakkaavat kaman mereen, joka sitten muovipusseissa ajautuu CRn rantaan. Josta innokkaat paikalliset - ja ei aina niin paikallisetkaan - niitä pyydystelevät. Tällä viittaan argentiinalaiseen herraan joka vaimokkeensa ja taaperoikäisensä kanssa asuivat eräällä rannalla jossa käytiin. Silmiemme edessä herra veti snorklausvehkeet niskaansa (pitkällisen kiikaroinnin lopputuloksena) ja lähti määrätietoisena kroolaamaan kohti näköhavaintoaan. Tarina ei kerro, mitä hra löysi. Vai löysikö mitään. Rodolfo kertoi tarinoita, joissa mummot löysivät kokaiinipakaaseja kodistaan sängyn alta ja kun aidosti hämmästelin, että itse en kyllä edes tietäisi mitä tehdä kokaiinilöydöksellä (mikäli pystyisin edes tunnistamaan, että kyseisestä aineksesta on kyse), katsoi Rodolfo mua kuin tyhmää. Kyllähän nyt KAIKKI tietää kelle voi myydä. No hei kai ny! Vähäkö häve!!!!!

Kun emme kerran päässeet luontomatkailemaan käytimme tilaisuuden hyväksi ja pullikoimme aalloissa aikamme. Bugiboardin kanssa, eli mini ”surffi”lauta, jossa makoillaan päällä. Niillä voi napata aallon tosi näppärästi ja pääsee oikeesti tuhatta JA sataa!!! Kerran saatiin Joskun kaa aallot ihan samaan aikaan ja huristeltiin ihan superhullua vauhtia, rintarinna, kohti rantaa. Meinas tulla pissa housuun kun niin nauratti!!!

Nähtiin Peninsula de Osan reissullamme kyllä jos jonkinlaista rantaa ja pusikkoa. Orkideaa ja elukkaa. Hedelmää ja maisemaa. Ei ollut hukkareissu ei. Sinne pitää kyllä mennä uudelleen, kunhan keretään. Kotimatkalla pysähdyttiin Sierpen kaupunkiin jossa käytiin mangarove-ajelulla. Saatiin myös kunnia tutustua maailman isoimpaan koppakoppakoppakuoriaiseen. Se kun lensi ohi, niin tukka hulmus ja käsi alkoi havitella väskystä korvatulppia, kun siipien pärinä oli ku helikopteri olisi laskeutunut naapuripöydälle. Tämä iloinen kohtaaminen kun tapahtui illallistaessa. Nam! Vimppana seikkailupäivänä pysähdyttiin kotimatkalla vielä kerran piitsille pullikoimaan ja ajeltiin kotiin sellaisissakin maisemissa, että oksat pois. TOOOOOSI upeat vuoristomaisemat vei meidät takaisin keskuslaaksoon. Joskua meinas vähän jännittää takapenkillä .

Ja eiku takas sorvin ääreen. Josku suhas San Joseeseen ja toisena päivänä vielä tulivuori Poásille ja sitten olikin jo lähdön hetki. Kaikki kiva loppuu aikanaan, mutta kivaa, että oli edes tämä viikko!!!

Viikonloppu vierähtikin sitten työkaverini Bettyn luona. Niillä on upea ranchi toisella puolla San Joseta, 17 hevosta ja kaksi minivarsaa, joki ja upeat maisemat ilonaan. Kyllä kelpasi. Bettyn parikymppiset pojat esittivät metallibiisejä akustisena lounastaessamme hämmentävää, mutta mukavaa!!

Ja kun uusi viikko alkoi, niin lentorahti Suomesta toi mukanaan kaksi uutta asukkia majataloomme, JKLn Maijan ja Dickin!! Olalaa! Pari iltaa ehdittiin yhdessä viettää, kunnes tuli meidän aika hypätä lennolle ja vieraiden suhahtaa Costa Rican uumeniin. Me käänsimme siis nokkamme kohti pohjoista! Kohti Guatemalaa! OooooooLAlaaaaaaaaaaa!!!!!! 10 päivän loma koitti pääsiäisviikon, Semana Santan, kunniaksi! Mahtavaa upeaa!!!!!

Guatemalan reissu aiheutti kyllä hieman jännitystä. Maan rikollisuustilanne on järkyttävä. Maassa ryötetään päivittäin n. 200 -300 bussia. KYLLÄ, PÄIVITTÄIN!!!! Ja kun kuskit eivät jostain syystä suostu maksamaan Inpuestos de Revolucioneja (vallankumousveroa) niin he pääsevät hengestään. Parin viimeisen vkon aikana kuskeja oli tapettu seitsemisenkymmentä. Jes. Että sinne sitten vain bussimatkailemaan. Asemalla henkilökunnalla roikkui harteillaan hirveät järkkyampuma-aseet. Ei ollut kivaa. Presidentti oli juuri säätänyt lain, että mopon kyydissä saa olla tästä lähtien vain yksi. Suurin osa ryöstöistä kun tapahtuu juuri siten, että mopon kyytipoika suorittaa ryöstön vauhdeista. Guatemala Cityn keskusta on aivan totaalista nou nou aluetta, jonne ei vaan voi mennä. Eikä siten menty. Uskomatonta kyllä, kerrankin uskottiin. Otettiin bussi välittömästi itään, kohti Floresin kaupunkia, joka on muutaman tunnin päästä Belizen rajasta. Flores on pieni saari joka oli pisimpään inkkarien hallussa, ennen kolonialistamista. Syy miksi suhattiin tuonne oli se, että alueella hengaa Tikal, mielettömän iso, sademetsän uumenissa majaileva maya-kulttuurin aikainen rauniokaupunki!!!! UPEAAAAAAAAAAA!!!! Soli iso, tai siis se on maya-kulttuurin isoin kaupunki!! Vau vau! Paineltiin sitten tämän viidakko-maya-kokemuksen päätteeksi kohti lähellä häämöttävää rajaa ja uutta maata, Belizeä.

Belizessessä asuu kokonaiset 300 000 henkeä . Se on entinen Brittien koloni ja siellä hablaillaan hyvinkin pitkälti enklantia, mutta ajetaan sentään oikeella puolella katua. Rannikko, jossa me siis hengailtiin, on hyvinkin mustaa aluetta ja reggae pauhaa sellaisillakin palkeilla Belize cityn kaduilla, että päätä huimaa. Harmillista kylläkin, kaduilla pauhaa myös valtavasti alkoholisteja – tai mitä lie addikteja, ja kerjäämisen määrä on melkoisen ahdistavaa. Mutta tämäpä onkin syy karistaa mantereen pölyt jaloista, loikata spead boatiin ja viilettää turkoosin meren pinnan yli läheisille saarille. Hyvässä tapauksessa pääsette venailemaan botskia samassa tilassa Björkin kanssa (huom pienessä tilassa) ja vielä väistelemään tämän golfkärryilyä perillä … Todella hämmentävä kokemus!!

Itse Caye Caulker-saari oli mini. Siellä ei ollut autoja, vain golf-kärryjä!!! HUVITTAVAAAA!! Golfkenttää ei ollut mailla halmeillakaan!! Vesi on turkooseinta mitä oon ikuna missääääään nähnyt. Ja kirkkainta. Meillä oli tosi kivaa, istuskeltiin laitureilla, juopoteltiin rommia, syötiin kalaruokia ja naatiskeltiin. Parasta oli kuitenkin snorklausretki! IIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIK!!!! Hitto nyt menee niin pahemman kerran hehkuttelun puolelle mutta HJESUS sentääääääääääään! Mentiin sellaiselle päiväretkelle, jossa mennään purjeveneellä koralliriutalle, sukelletaan kolmessa paikassa, lounastetaan ja snäkkäillään hedelmiä pitkin päivää. Parasta oli, että venho oli puinen ja vanha, miehistönä 3 rastafaria ja kotimatkalla purjeiden kuljettamana livuttiin pitkin Karibiaa kohti Caye Caulkeria reggaen pauhatessa ja rommin virratessa. Joka siis kuului hintaan. Mahtavaa.
Mutta nämä kaikki näyttelevät tottaalista statistin roolia tässä päivässä. Sillä parasta ja mahtavinta oli kuitenkin itse snorklaus. MORJENS!!!!! Mikä meri!!! Tuolla majaileva riutta on maailman toiseksi suurin ja ihan mieletön. Saatiin tosiaan snorklailla 3 eri paikassa ja viimeinen oli ihan tajuton. Meidän kyydissä oli jenkkiperhe, jonka iskä on lentäjä ja ne harrastaa sukeltamista. Ne on siis käyneet paikassa jos toisessakin kastautumassa pinnan alla. Ne vaan totesivat, että ottaen huomioon kuhinan pinnan alla, tämä on ykköspaikka missä he ovat ikinä olleet!!! Me siis nähtiin aivan kaikkea, sellaisiakin akvaariokaloja, että mitääääh?!

Mutta kokoa oli siis tuhatmiljoonaakertaa enempi. Värit oli upeita!!! Nähtiin törkeen isoja rauskuja, siiiiiis niiin isoja ja varmaan satoja. Uitiin haiden seassa ja Vili jopa hivelsi yhtä! Ja kaikenmaailman vihreitä ankeriaita ja merikilpikonnia ja ties mitä evallistä elukkaa!!!! Se oli niiiin kivaa ja Vilin kaa vaan katottiin toisiamme pinnan alla sellasillakin smaileilla ja näytettiin peukkua peukun perään!!! Mua aivan nauratti ääneen ku tuo oli niiiiiiiiiiiiiiiiiiiin makeeta!!!!! Mä oon vaan kerran snorklannu oikeesti ja soli Zanzibarilla 2004. Tämä oli jotain niin uskomatonta siihen verrattuna, että en voi kestää ja käsittää!! TAHDON VAIN UUDELLEEN SINNE PINNAN ALLE!!! OU NOUUUUUUUUUUU!!! NIIIIIIIN NÄTTIIIIIIIIIIIIII!!!!! Kaikki pikaisesti Belizeen reggailemaan ja snorklailemaan!!!! OUUNNOOUUUUUUUUUUUUU! OUNOOOOOOUUUUUUUUUU!!!!!

Suhahdettiin sitten kuitenkin takaas Guatemalaan, sillä pääsisäinen alkoi jo kolkutella ovea ja Guatemala osaa vastaanottaa tämän pyhän melko juhlavasti. Käytiin Antiquassa, joka on vanha kaunis koloniallinen kaupunki ja jossa on maailman toisiksi isoimmat pääsiäiskarkelot. Meille turistitungos oli aavistuksen liikaa ja steppailtuamme aamupäivän tässä tulivuoren juurella majailevassa kaupungissa hyppäsimme bussiin ja lähdimme ylittämään kauhistuttavia vuoria. Matkalla näkyi jopa hätäteitä, joiden tarkoitus on, että KUN jarrut petää alamäessä, voit vetäistä autosi tuollaiselle hätätielle, joka on siis tehty vasta rinteeseen. Kauhiaa. Ja liikennemerkkejäkin oli, joissa neuvottiin moottorijarruttamaan jarruttamisen sijasta – etteivät jarrut poksahtaisi niin nopiaa..! Huhhuh!

Me päädyttiin viettämään pääsiäinen guatemalalaisen Atac-järven rannalla, erinäisissä inkkarikylissä. Pääsiäisperjantain oli kyllä sellainenkin hämmennyksen ja ymmyrkäisyyden mullistama, ettei vaan voi käsittää. Oltiin siis kaupungissa nimeltä Santiago, sinne pääsee vain veneellä järven yli, jonka reunoilla on 3 tulivuorta. Koko sinä aikana kun oltiin tuossa kylässä, näin alle viisi naista jolla olisi ollut jotain muuta päällä kuin paikalliset inkkarivaatteet!! Oltiin kyllä niiiiiiiin ytimessä ettei mitään rajaa! Koko pitkän perjantain kaupunkin katuja koristeltiin käsittämättömillä jauhoratkaisuilla, niillä tehtiin maahan ihan käsittämättömiä kuviollisia mattoja. Kannattaa katsoa Facebook-kuvat, niitä kuvioituja kertakäyttömattoja ei vain voi kuvailla. Nämä kaikki tehtiin Hjesusta itseään varten. Iltapäivän tullen Senor aloitti hitaan mutta äärimmäisen vakaan matkansa pitkin kaupungin katuja. Tuhoten jaloissaan kaiken tuon kauneuden mikä päivän aikana oli maahan aikaan saatu. Usean kymmenen miehen joukkio kantoi siis Jeesusta arkussaan valtavan puujalustan päällä kaikkiaan 15 tuntia!! Iltapäivä neljästä aamu seitsemään. HÄMMENNYS. Ihmiset kokoontuivat upeiden mattojen ääreen odottamaan suitsutusten, suuuurten kynttilöiden ja itse Jeesuksen tuloa. Ja sieltähän se viritelmä lyllersi. Todella kummalista touhua. Ensin tehdään maaaailman hienoimmat mattokuviot värjätyistä jauhoista (jossain oli kaytetty marjoja yms muita luonnonmateriaalejakin) ja sitten lähetään retuuttamaan sairaan painavaa arkkuasiaa pitkin kaupunkia. Eikä siinä vielä kaikki. Kun tätä tajuttoman painavaa asiaa kannetaan, ei suikaan edetä määrätietoisesti etiäpäin. Mennään ensin eteen viisi askelta ja sitten takas 7. Kirkon oveltakin Jeesus kävi kurkkimassa varmaan sata kertaa ennenkö uskaltautui ihmisten ilmoille!! Ihmeellistä menoa. Melko tylsääkin Mutta kyllä se yön tunteina vaikuttava näky oli kaikkine savuineen, valoineen, hoilotustakin taisi olla. Varsinainen kärsimysnäytelmä – ainakin kantajille.

Mutta jotta meitä ei olisi päästetty näin helpolla hämmennystemme kanssa, heitettiin joukkoon vielä puujumala! Jes!! Voitteko kuvitella, tässä kylässä asuu kirkkomaalla, sinisessä omassa kappelissaan puinen torso, jolla on puvuntakki päällä, stetsoni päässi, sen seitsemäntoista silkkihuivia kaulassa ja rööki suussa! Jes jes jes!! Voiko olla enää kummallisempaa!!!! Ja tälle Maximonille uhrataan viinaa ja röökiä, pääsiäisenäkin kappelin lattialla pötkötteli olutlava poikineen!!!! Ja niinhän siinä kävi, että kun Jeesus suhasi ees-sun-taas pitkin kirkkomaata eikä osannut päättää että mennäkö vaiko tulla, niin Maximopoika se tuli ja ampas Hjesuksen kannoille! Ja niinpä se seurasi kulkuetta perässä ja noin 50 metrin jälkeen karkasi omille teilleen. Maximo keikkui korkealla ilmassa ja satoja ihmisiä ryntäsi sen perään, Hjesuksen jäädessä hinailemaan koristeltuja polkujaan. Sinnehän mekin tietenkin ampasimme, Maximon perään! Olihan se nyt nähtävä, että minne sitä ollaan matkalla. Päädyttiin erään kodin pihaan. Jostain syystä tämä talous oli saanut kunnian vastaan ottaa Maximon tykönsä!

Samaisessa paikassa tapasimme Angelon, vajaan parikymppisen paikallisen jätkän. Hetken hämmästeltyäni hokasin, että mistäs tässä nyt kiikastaa – hrahan ei puhu senkään vertaa espanjaa kuin minä :O mitäääääh!!! En ollut käsittänyt että näillä seuduilla puhutaan vain inkkarikieliä ja tavatkin ovat sen mukaiset. Hralla ei myöskään ollut MITÄÄÄN käsitystä mikä on Eurooppa. Kun kerrottiin mistä ollaan kotoisin, toisteli hän vain ”ahaa, Ekropa, Ekropa”. Sellaista. Sellainen mesta.

Palattiin takaisin pääkallopaikalle ja yhytettiin Jeesus edelleen hinailupuuhissa. Samaisessa paikassa Vili yhytettiin pahemman kerran, sitä alettiin haastatella radioon suorana turhia kyselemättä. Hra toivotteli suvereenisti hyviä pääsiäisiä ja kehui tunnelmaa. Kröhöm, melkeen sukua julkkikselle taas, kröhöm kröhöm. Me väsähdettiin tähän touhuun puolen yön aikaan ja hiivittiin ehkä villeimpään majapaikkaamme missä toistaiseksi ollaan reissailu-urallamme oltu. Oli kuulkaa ruusua ja ruusua kuasissa, peltistä kattoa ja betonista lattiaa. Aaah, laatu kohdillaan. Noh, hinta ainakin ;D …

Käytiin parissa muussakin järven ympärillä olevassa kylässä ja niinpä se loma olikin jo hurahtanut kohti loppuaan. Kotia kohti kävi taasen tie. Ollaan kyllä kotiuduttu siinä määrin, että Ciudad Coloniin paluu tuntuu aina mukavalta, kyllähän tiedätte sen tunteen, kun reissun jälkeen pääsee kotiin. Son parasta. Hötkyily jää taakse ja voi vaan pötköttää ja laittaa itse ruokaa (eikä tarvi jännittää, että mitä eteen tuodaan ). Sauna vaan puuttuu.

Pianhan Maija ja Dickin palasivat Ciudad Colonin turviin ja kaappasivat Vilin mukaansa. Yhdessä nuo lähtivät kohti Tyynenmeren rantaa ja Montezumaan, johon tuossa alussa virheellisesti viittaa. Tekstin kirjoitus kun on tuolloin alkanut ja saanee päätöksensä vasta nyt, jos nyt siis tänäänkään… Mukavaa oli saada viettää aikaa vielä ennen M&Dn lähtöä yhdessä. Kun sunnuntaiaamu valkeni ja Maija ja Dick olivat keränneet kimpsunsa ja sännänneet aamulennolle oli kyllä aluksi huojentunut mutta hetkenkuluttua kovastikin haikea olo. 4 kuukautinen, lähes katkeamaton vieraiden virta oli nyt tyrehtynyt! Kukas sitä seuraavaksi tulee, laskee kapsäkkinsä ovenpieleen ja iskee kouraan ruisleipää! Ou nou! Nyt me ollaan omillamme!! Mutta onneksi sentään yhdessä.

Tämän jälkeen ollaan käyty vain yhdellä viikonloppureissulla, vappuna, kun perjantai oli täällä lattarimaailmassakin vapaa. Mentiin Guanacasteen, pohjoiselle Tyynellemerelle, Tamarindon nurkille. Auton takapenkille pakattiin entiset naapurimme edellisestä kodosta ja huristeltiin koko muun Costa Rican kanssa kohti biitsiä. Tamarindosta ei voi sanoa muuta kuin, että siellä voi ainakin juhlia. Ja se me tehtiin. Ja sitten että yritettiin vähä snorklaillakin Play Brazilitossa. Mutta vermeet oli niin huonot, et meinas pakokauhu iskeä! Suolavettä tursusi joka rööristä ja ou nou. Kauhiaa. Onneksi ex-naapurimme ovat suorastan merenalaisen elämän ammattilaisia. Tämä jenkki-puertoricolais-pariskunta on asunut 3 vuotta Vanuatulla (jos et tiedä missä moinen sijaitsee, velvoitan sinut googlettamaan asian) ja snorklaillut ja sukellut alvariinsa. Ja ihan oikeestikin ovat merenalaista maailmaa opiskelleet ja tutkineet. Nyt kesäksi he menevät 3 kuukaudeksi Belizeen, juuri sille huippuriutalle työharjoitteluun. Pariskunta siis opiskelee täälä University for Peacella ja palaa syksyllä koulunpenkille. Heillä on tämän tutkintosa jälkeen lainaa ison talon arvon verran. Repikää siitä huumoria ja suhteuttakaa Suomen ilmaiseen yliopistotutkintoon ja kuukausittaiseen opintotukeen. Niin ja siis kyseessä on siis vain maisteritutkinto-osuus, kandinhinta ei tähän summaan kuulu!! Huh. No, joka tapauksessa, oli mukava snorklailla heidan kanssaan, kun molemmat osasivat kertoa merenelävistä niin perkuleesti. Hra nappasi kiinni jopa merikilpikonnan! Kiva!

Töitä olen tosiaan vääntänyt niska limassa. Päivät venyy erittäin helposti 10 tuntisiksi, kaksitoistakaan ei tee tiukkaa.. Työn sisältö on erittäin mukavaa ja en oikeestaan ole tilivelvollinen kenellekään. Vaikka tietty oikeesti olen, mutta siltä ei tunnu. Jotenki haluaa vaan tehdä niin parhaansa, saada parhaat diilit ja levitettyä sanaa Earth Charterista niin vimmalla kun mahdollista. Muutamia tosimielenkiintoisia juttuja oon aloitellut, mm. alkuperäisasukasjärjestön kanssa projektisuunnitelman laatimista, josko vaikka saatais kunnon rahotus isolle hankkeelle nuorten alkuperäisasukkejen kanssa. Lisäksi huippujuttuna pidän yhtä yhteistyötä, jossa järjestö, joka tuo Costa Ricaan vapaaehtoisa on sisällyttänyt Earth Charterin toimintaansa ja koulutan kaikki vapaaehtoiset. Sitten he menevät kyliinsä 10 viikoksi ja implementoivat hankkeita jotka ovat Earth Charterin inspiroimia! Päivittäin olen sähköposti/mese/puhelinyhteydessä ympäri maailman; tänään Nigeriaan ja Indonesiaan, huomenna puhelinkonferenssi NYCeh UNICEFin kolleegan kanssa. Konferenssimatkoja tulee olemaan maailmalle tänä vuonna, mikä myöskin on iloinen asia. Työ on siis viimeisen päälle huippua. Tosi haastavaa ja 100%sti täytyy ittensä siihen heittää, mutta hyvin antoisaa. Työtäni voi käytännössä seurata täältä: http://www.earthcharterinaction.org/youth . Tuo sivusto, sen uutisosuus ja linkit on siis niitä väyliä joilla kommunikoin muulle maailmalle tekosiamme Earth Charterin ja nuorten parissa. Työ alla on vapaaehtoisvoimin ahkeroidut suomenkieliset sivut Earth Charterille, mistä olen super innoissani!! Josko saataisiin hieman jalansijaa Suomeenkin! Täältä näette, missä kaikkialla toimintaa liikkeen parissa jo on: http://www.earthcharterinaction.org/content/categories/Country/ . Piakkoin kaikki pääsette siis tutustumaan tähän kestävän kehityksen julistukseen meirän omalla äirinkiälellä!!! Huippua!!!

Sadekausi uhkaili jo tulollaan, iltapäivisin taivas repesi ja vettä vyöryi niskaamme. Nyt on ollut taas kuivaa. Mutta on taas niin vihriää, puut, maa, kahvipellot; on niin paljon kauniinpaa ja ei niin kuuma. Eli toistaiseksi vielä riittää huumoria vesisateelle. Otetaanpa asia puheeksi sitten uudelleen lokakuussa !!

Nyt ei meinaa enää juttua tulla. No ei ny vaiskaa, tulishan sitä nyt tokikin, mutta eiköhän tämä taas tältä erää riitä Voikaatten siis hyvin mussukkaiset!


PS. Ja niitä kuvia niille Feisbuukkautumattomille, jotka eivät ole niitä vielä nähneet, on saatavilla täällä:
http://www.facebook.com/album.php?aid=109632&id=683620481&l=18dbbe1545
ja lisääää
http://www.facebook.com/album.php?aid=118346&id=683620481&l=4081904f2f
ja lisäääääääääääh
http://www.facebook.com/album.php?aid=118385&id=683620481&l=9c6fb4e31b . Terkkujaaaaaaaaaa!!!

React to this message

Reactions to this message